Tuntuu paskalta - avautumista..

Moikka
Mulla ei ole ollut kovin hyvä fiilis pitkään aikaan tai no ainakaan täysin ja pääin nyt vähän avautua tänne. Jos ei kiinnosta, tän voi skipata ja kurkkia sitten uusi asu- ja tapahtumapostauksia.

Heya

I haven't been feeling very good for a long time or at least not completely and decided to open up here a bit. If you are not interested, you can skip this and come visit when there are new outfit- and event posts.

..on the othre hand, I'm writing so much, that really don't wanna start translating. If there's someone interested, I can do it though.

Tää nyt on tämmöistä itsesääli-mörinää ja valitusta, mutta kai sitä ihminen saa joskus murmuttaa olostaan.

Tuntunut siltä, kuin olisi melkeimpä hukannut itsensä. Ei ole voimissaan, kauhea stressi ja niskaan kaadetaan niin paljon sontaa, ettei sitä millään voi yksi ihminen jaksaa ottaa vastaan. Kun on jo muutenkin paska olo, jokainen vastoinkäyminen tuntuu lähes ylitsepääsemättömältä (masennuksen kokeneet tietää tän erittäin hyvin). Etenkin äitinä ollessa ei saisi sanoa, ettei jaksa tai on väsynyt, etenkin nykyään, kun lastensuojelu tässä yhteiskunnassa on ihan älytöntä rahabisnestä. Et saa tehdä yhtään virhettä tai on uhkana, että pian joku tulee hakemaan lapsesi pois.

En ajatellut tulevani äidiksi silloin kun tulin, ehkä vasta tässä iässä mitä nyt olen, mutta olin aiemmin tehnyt jo pari aborttia ja päätin etten uutta tee. Poikaystävä ei nyt ihan reagoinut toivotulla tavalla ja loppujen lopuksi syytti mua kaikesta mikä hänen elämässään oli pilalla. Ei siis olla missään tekemisissä oltu alkuraskauden jälkeen.

Tiesin yksinhuoltajuuden olevan rankkaa, tunsin ja tiesin myös monia yh-äitejä, jotka kävivät bilettämässä ja reissuissa ilman lasta ja elivät paljon omaa elämää lapsi hoidossa. Ajattelin että noinhan minäkin sitten, no miten kävi, ei todellakaan niin kuin kuvittelin. Kaikki kaverit oikeastaan hylkäsi, kun ei voinutkaan lähteä kaljalle tai muutenkaan elää aiempaan tapaan elämääni. Mitäs tässä laskin jossain kohtaa, niin kolmeen vuoteen olen ollut viettämässä iltaa ehkä sen kolme neljä kertaa. Ensimmäistä kertaa pääsin oleman hetken yksin kun lapsi oli yli vuoden vanha.

Rakastan tytärtäni yli kaiken ja en vaihtaisi äitiyttä mihinkään, mutta.. Ei äidin kuulu olla pelkkä kotiorja ilman mitään omaa elämää. Välillä tuntuu, kuin olisi äitiyteen kadottanut itsensä "äiti pesee pyykkiä", "äiti laittaa ruokaa", "äiti tuo paperia", "äiti hakee sulle yövaatteet", "odota kun äiti laittaa turvavyön", "äiti siivoo katuneet maidot" jnejne. Päivässä ehtii tosi vähän muita juttuja, kun on niin paljon äiti-hommia. Ollaan tytön kanssa aina kahdestaas, joka päivä ja joka yö, onneksi saa joskus sentään hoitoon, niin pääsee näitä pakollisia sosiaalisia tapahtumia käymään. Siihen se sosiaalinen elämä jääkin, ellei lasketa nettiä.

Haluaisin joskus olla vapaa! Se on sellainen juttu, mikä on mulle todella tärkeää. On iso auktoriteettiongelma ja kaikki rajoitteet tappaa mua sisäisesti. Näen punaista aina kun "pitää" tehdä jotain tai miten se "pitää" tehdä tai miten jonkun "pitää" olla ennen kuin voi tehdä jotain. Olen tätä sanaa kuullut paljon äidiltä ja muutenkin kasvanut ylisuojelevan, syyllistävän ja kontrolloivan vanhemman kanssa, mikä on vaikuttanut paljon itsetuntoon ja käyttäytymiseen. Lukenut aiheesta paljon artikkeleita hiljattain ja on selventänyt mistä monet ongelmat johtuu. Yksi asia minkä on huomannut tälleen vanhempana, on se, kuinka oman äidin äänestä tulee se oman pään sisäinen ääni. Mitä vaan mietin tai teen vaikka jonkun päätöksen, kuulen päässäni mitä äiti siihen sanoisi ja se latistaa heti. Pitkään oli jossain kohtaa paremmin, kun isä vielä eli ja vahemmat asuivat hieman kauempana, sain omaa rauhaa, mutta isän kuoltua ja tultuani raskaaksi, ollaan oltu äidin kanssa liian läheisiä ja siihen tulilinjalle ei halua kukaan tulla. Aiemmassa kodissa asuessa meni iso tie talon vierestä ja oli kyllä monesti sellainen olo, että prkl juoksen tonne rekan alle.. -___- No en oikeasti, mutta välillä olisi tehnyt mieli.

Oon tuntenu itteni tosi huonoksi ja rumaksi jne.. On jotenkin vertaillut itseään muihin ja jos joku muu on upea, niin itse on paska. Muilla menee hyvin, itsellä paskasti, Jollekin käy jotain hyvä, itselle paskaa. En sinänsä ole kateellinen, mutta joskus toivoisi määrättyjä asioita myös omaan elämään. Tässä taas huomannu sen, kuinka paska mäihä itsellä on. Tiedättekö sellaisen tyypin leffoissa ja sarjoissa, jolle käy aina kaikkea noloa ja hassua ja menee pieleen? Niissähän siitä on tehty komediaa, mutta mulle oikeasti käy niin!

Pelkään vielä kaikenlisäksi noloja tilanteita ja vältän niitä (sosiaalisesti estynyt / välttelevä persoonallisuus). Olen hyvin herkkä kritiikille, tosin nykyään osaan siltä myös suojata itseäni ajoittain, ja kouluajoilta on jäynyt pahoja kiusaamistraumoja. Muutenkin on niin paljon kokemuksia, kuinka ihmiset kääntyy sua vastaan tai kääntää selkänsä. Ala-asteen lopussa yksi tyttö käänsi valheillaan kaikki mua vastaan ja mua on pilkattu tilanteissa, missä olen tehnyt jotain väärin tai en ole tiennyt jotain. Pelkään sellaista ihan kamalasti ja vältän kaikin keinoin. En myöskään halua laittaa ketään muuta sellaiseen tilanteeseen ja en esim. tenttaa ihmiseltä jotain asiaa, jos hän näyttää siltä, ettei tiedä sitä. Sitten sillain ovelasti lauseeseen liitän asiaa, että hän saa tietää ja ei tunne itseään tyhmäksi.

"Since he was small, had no luck at all, nothing came easy to him."

-Queen

Mulla on ollu usein sellasia kavereita, joilla on paljon enemmän kuin mulla, etenkin niiden perheet on ollu varakkaampia. Paljon on tullu vierestä katsottua kun muut ostelee, käy syömässä, käy matkoilla, pystyy tekeen kaikenlaista, kun itse ei voi. Kyllä se vähän kaivertaa. Erityisesti se, kun itse joutuu näkemään paljon vaivaa ihan minkä tahansa eteen, tuntuu että kaikki on omalla kohdalla ihan oikeasti tehty erityisen hankalaksi, niin sitten saa nähdä vierestä ku muut vetää ihan kevyesti samat jutut kuin itsestään. Muistan kun exän kanssa pelattiin aionia ja keräsin tosi vaivalla rahaa ja tein paljon hommia sen eteen, niin eiköhän tää jäbä sit saanu jonku itemin, jonka arvo oli saman verran ku mulla oli rahaa. Eli tosta noin vaan..mulle tuli niiiin paha mieli, vaikka voi vaikuttaa tosi tyhmältä asialta.

Vähän samaa on toistunu sosiaalisessa mediassa, tyyliin joku perustaa blogin tai fb-sivun ja niillä on ihan heittämällä seuraajia/lukijoita, kun ite on jälleen tehny tosi paljon hommaa sen eteen, että on edes jotain. Muutenkin kun on vähän huonompi fiilis, niin some aiheuttaa välillä paineita ja nihkeetä fiilistä. Pitäis olla koko ajan kaikessa mukana, tosi aktiivinen, tykkäillä jutuista, kommentoida jne, heti jos vähän jää taustalle, niin on ulkopuolinen. Se on taas yksi traumaattinen ja hyvin hyvin ahdistava asia, ulkopuolisuus. Ei mua haittaa olla siis yksin, rakastan olla itsekseni ja tarvitsen sitä, olenhan introvertti..mutta jos tunnen oloni ulkopuoliseksi, se on jotain aivan hirveää. Sitä on tapahtunut tässä välillä ihan porukassa ollessa, yhdissä juhlissa olin liittymässä ihmisten keskusteluihin ja mulle käännettiin selkää tai kukaan ei ole kuulevinaan mitään mitä sanon. Olen näkymätön.

On myös usein käynyt niin, että jos tutustun johonkin uuteen porukkaan ja myöhemmin vien sinne jonkun muun mukanani, niin kohta se toinen on korvannu mut ja olen ulkopuolella. Tunnen myös jääväni sivuun, jos porukassa on toinen samanlainen henkilö kuin minä, mutta parempi. Annas kun selitän.. Ihmisillä on aina tilanteessa ja paikassa oma roolinsa, porukassa hengaillessa on jokaisella oma rooli ja ns. asema. Jos on joku toinen, joka on tavallaan samassa roolissa kuin minä, mutta tekee sen isommin ja paremmin ja niin edespäin, tuntuu että jään sivuun ja ulkopuolelle. Usein silloin vedän ison suojamuurin ympärille ja joskus luovutan, koska tuntuu pahalta taistella paikasta, jossa jää jatkuvasti toiseksi. 

Läheisiä kavereita mulla ei oikeastaan ole, pinnallisia tuttuja, joita näkee miiteissä ja tapahtumissa. On vaikea luottaa kehenkään tai luoda syvempää suhdetta, koska kaikki on aina pettänyt tavalla tai toisella, käyttänyt kertomia juttuja itseä vastaan tai muuta ikävää. Ennen hengasin melkeimpä jäbien kanssa, koska niiden kanssa tuli paremmin toimeen. Nyt on onneks tutustunu myös sopivan reteisiin lolitoihin, keitä on mukava nähdä.

Ärsyttää ja olen itselleni kriittinen (niin kuin yleensäkin liikaa) siitä, etten osaa olla rennosti ihmisten kanssa. Pinnalle on tullut sellainen kuori, joka on tasapaksu möllykkä, en osaa reagoida normaalisti ja olla täysin oma itseni, kun päässä liikkuu ne "pitää" jutut. Olen ansassa, vankilassa kuoren sisällä. Haluaisin olla vapaa! Jälkeenpäin piiskaan itseäni tilanteista, mitä olisi pitänyt tehdä ja sanoa tai toimia. Useamman vuoden on ollut omanlainen jännitys ja pingottuneisuus ihmisten kanssa ollessa. Tällöin oli ongelmia exäni kanssa, paljon ahdistusta, raskaus, isän itsemurha..ei ole siitä koskaan täysin rentoutunut ja palautunut. Ei ole ollut aikaa olla itsekseen, olla oma itsensä, tehdä juttuja mitä haluaa ja millon haluaa.

Ei ole kiva kun stressaa koko ajan, mielen päällä on vaikka mitä huolia ja murheita ja miljoonan kilsan pituinen to do-list. Mun tarvii ihan oikeasti laittaa ylös asioita mitä pitää tehdä tai unohdan ja pelkään että unohda, siksi pitää koko ajan käydä myös tehtäviä juttuja mielessä läpi.
Huonosti olevat asiat painaa mieltä, kuten asunto, jota pitäisi taaas vaihtaa. Tossa muutama vuosi sitten oli syksyn aikana neljä muuttoa, koska aina oli jotain niin pahasti vialla asunnossa tai naapuriessa, esim. yksi oli umpihomeessa ja yhdessä alkoi naapuri ahdistelemaan ja uhkailemaan. Meillä on tosi kylmä asunto ja palellaan koko ajan. Asunto hohkaa kylmää, varmaankin täysin paskasti rakennettu. Sairastetaan koko ajan ja jopa 28-asteen helteellä on tarvinnut yöllä pitää sähköpatteria päällä. Olen puoli vuotta nukkunut muutaman sentin paksuisella vaahtomuovipatjalla tytön huoneen lattialla, koska voidaan siellä sitten pitää patteria päällä, ei ole varaa lämmittää kahta huonetta. Vuokrakämpät on vaan niin järkyn kalliita.

Lapsuudenkin asuin huonossa asunnossa, terveyden kannalta. Olohuoneen lattia oli täysin homeessa maton alla missä konttasin ja kerrostalossa pöllytettiin asbestia suojapukusiten miesten voimin kertomatta asukkaille. Eihän asukkailla mitään suojaa ollut. Lapsuuden olin homeisessa päiväkodissa, joka on purettu pois, ja homeisessa ala-asteessa, mikä ei ole enää koulukäytössä. Olen altistunut niin pahasti homeelle, että siitä on tullut kasa terveyshaittoja. Tämänkin jälkeen on ollut kylmiä ja homeisia asuntoja. Olen kärsinyt 15vuotta kroonisesta poskiontelotulehduksesta ja migreeneistä. Mulla on niveltulehduksia jatkuvasti, kipuja joka päivä ja särkee niin pirusti täällä kylmässä kämpässä. Synnytyksen jälkeen meinasin kuolla, lyhyesti kerrottuna olin hyvin harvinainen tapaus, lähti kahden ihmisen verran verta kehosta, keuhkot meni lyttyyn ja täynnä nestettä, sydän tilttasi ja keho pumpattiin täyteen vaikka mitä, että pysyi hengissä. Turposin järkyttävästi ja jouduin olemaan teholla ja sydänosastolla viikon makuuasennossa, en pystynyt edes istumaan. Syytä lääkärit eivät tienneet. Tästä hommasta ei ole yleiskunto palautunut ollenkaan. Mulla on sydämen rytmihäiriö ja selkärangassa pari hemmetin kipeetä nikamaa, mihin meni epäonnistuneet epiduraali puudutukset. Muutakin on, mutta ei ole tutkittu tarpeeksi. Jatkuvasti on heikko olo ja tarvitsee lepoa parin tunnin kaupunkireissun jälkeen. Menen helposti kalpeaksi ja sydän muljuilee, eikä veri kierrä kunnolla. En voi olla innostunut tai muutoin kiihtynyt, koska tulee todella huono olo.

Oon aiemmin puhunu mun mässäilyongelmasta, mutta en ole kertonut että se on ahmimishäiriötä (tosin diagnosoimaton). Olen tiennyt sen monta vuotta ja tää ongelma on ainakin vuosikymmenen mua häirinnyt. Taas on noidankehä iskenyt; stressaa -> syön -> tulee läskiä -> stressaan -> syön taas ja siitä se soppa syntyy. 

Olen tunnesyöjä, julhin syömällä, palkitsen syömällä, syön suruun ja keksin aina tekosyyn siihen, että on lupa herkutella. Herkuilla tarkoitan sipsejä, popcornia, ranskalaisia, pizzaa, suklaata, keksejä, karkkeja, jäätelöä, leivonnaisia, kaikkea epäterveellsitä naposteltavaa. Syön kun en ole nälkäinen, syön "jälkiruoan" jokaisen aterian ja välipalan jälkeen ja se jälkkäri on paljon enemmän, tunnen syyllisyyttä syönnin jälkeen, odotan innolla hetkiä kun pääsen yksin syömään, suunnittelen näitä ahmimishetkiä, syön kuitenkin kohtuudella muiden seurassa, himoitsen herkkuja etenkin iltaisin, mutta syön silti pitkin päivää, syön paetakseni huolia ja stressiä.. Saan tätä aina enemmän ja vähemmän kuriin. Nyt ahdistaa kovin, kun on ihan oikeasti pursuuntunut rasvasoluja ja paljon! En tunne kehoa omakseni ja siinä ei ole mukava olla, inhotan itseäni. Törkin ja puristelen ja heiluttelen löllöjä ja syyllistän itseäni. Sitten taas kun haluan mässäillä, sanon itselleni, että olenhan niin pieni että voin syödä. Aina voin vähän maistaa, jos nyt ihan vähän ja pikkaisen vielä, ei se haittaa. Näen siis itseni hyvin vaihtelevasti, välillä hoikkana ja välillä hirveänä ihrapallona. Nyt syöminen on näkynyt jo kuvissa jonkin aikaa ja se ahdistaa. Oon kattonu kaikkia ylipainoisten ohjelmia ja mulla on hyvin samanlainen suhtautuminen ruokaan, kuin 200-300-kiloisilla. Pelottavaa.
Ei pienessä lihomisessa mitään vikaa, mutta meitsi ei liho ollenkaan sopusuhtaisesti ja näytän sitten ihan kauhealta möllykältä!

Rahakin ahdistaa taas tai no köyhällä se ahdistaa aina. Suomessa köyhyys on hyvin erilaista, se ei aina välttämättä näy kunnolla päällepäin. Siitä voisi höpistä toisen samanlaisen mokoman, mutta ehkä joskus toiste.

Tää paska fiilis ja stressilasti niskassa, on bloggaaminenkin vähän junnannut. Vaikka on postaillu, ehkä joku on huomannutkin, ettei ole ihan täysin fiiliksellä mukana, en kuitenkaan aio pitää mitään eriytistä taukoa, mutta tää ehkä selventää vähän viimeaikaista postailuvähyyttä.

Nyt loppuu puhti ja tulee väsy. Se siitä. Lähden torstaina Helsinkiin viikoksi, siihen uppoaa kaikki mun säästörahat, mutta toivottavasti mun ensimmäinen "loma" sitten..öö..kuinkakohan moneen vuoteen ois tosi kiva. Ahdistaa jo pari juttua etukäteen, mutta odotan myös innolla jotain muita kivoja asioita. :)

❤~ Saija Sasetar